The End

Blogin päätteeksi kuuluu lausua jotain henkeviä sanoja. Heittää kehiin kokoavia, viisaita ajatuksia, osoittaa olevansa näpeistään nokkelansukkela.

Päässäni ei kuitenkaan liiku tällä hetkellä yhtään fiksua ajatusta. Mikä tuuri, siellä ei nimittäin taida liikkua ajatuksia lainkaan.



Fyysisesti huomaan olevani Suomessa, mutta viimeistään viimeisen 13 vuorokauden tapahtumat ja turhan lyhyet yöunet ovat pehmentäneet pään ja turruttaneet ajatustoiminnan: latvialaisia autokorjaamoja kahdesti lauenneen pakoputken fiksaamiseksi, 21 km ylinopeutta ja puolalainen ratsia, rekkaletkoja, puskatyttöjä ja puskapissoja, itsetuhoisesti posottavia subaruja, visiitti liettualaiseen bordelliin, lentokenttämotelliyöpymistä, venäläistä dancemusiikkia, autossa istumista ja nukkumista, eksymistä, uukkareita, uimista, vapareita, juttujen tason alenemista, sitä itseään.

Suomi vaikuttaa aikamoiselta paikalta. Pidän erityisesti yksikahvaisista hanoista sekä monipuolisista jätteiden kierrätysmahdollisuuksista.

Nyt ajattelin mennä nukkumaan. Mahtavaa kesää!

Die Autobahn

Täydessä lastissa Clion maksiminopeus on 180 km/h. Huomattavasti enemmän nautin kuitenkin Berliinin läpi ajamisesta. Fernsehturmissa oli taas muikeaa, auringonsäteet heijastuivat nätisti tehtaiden piippuihin. Tänään suunnitelmissa päätyä puolalaiselle polletallille.

Tajunta ei pysy vauhdissa mukana. Was geschah?

Together forever

Huomasin Sulon kriittisen tilan vasta aamulla kiirehtiessäni Rotterdamin-junaan.

Heikosta hapesta huolimatta päätin ottaa Sulon mukaani asemalle. Levätköön siellä rauhassa tuhansien muiden kohtalotoverien kanssa. Ei kai nyt tuossa kunnossa yksin kadullekaan voi jättää. Mitä naapuritkin siitä?

Sulon heikko tila tuli kaikille suurena yllätyksenä. Vielä sunnuntaina kirmasimme hyvävointisina kymmeniä kilometrejä Amsterdamin "metsässä", massiivipuistossa, jossa paidaton mutta mahakas setä soitti puista poikkihuilua aina kun ei seisonut päällään.

Toki Sulo oli oireillut jo aikaisemmin keväällä. "Luonnollista kulumista", olin tuumannut ruostunutta lokasuojaa irrottaessani. Jälkeenpäin ajatellen olisin kyllä voinut suhtautua tapahtuneeseen astetta vakavamminkin.

Erityisen pahalta Sulon heikko vointi tuntuu nyt, kun tiedän minun ja Sulon teiden erkanevan maanantaina. Jäähyväiset olisivat liian raastavat, joten olen ajatellut kantaa Sulon aamulla tämän vielä nukkuessa kadulta kellarikomeroon odottamaan seuraavaa prinsessaa.

Äsken kävin kadulla rankkasateessa jututtamassa Suloa. Olosuhteisiin nähden hän voi hyvin, tiedostaa kuitenkin tilanteen vakavuuden. Sisukas hollantilainen.

Nyt voimme vain odottaa tilanteen kehittymistä.

Tapahtui mitä hyvänsä, olen päättänyt lausua ensi viikolla liettualaisella hiekkarannalla runon yhteisen taipaleemme kunniaksi.

Final countdown

Vaihdon loppuminen muistuttaa Damin parhaimman klubin päätöstunnelmia.

Viimeiset naukut tarjoillaan puoli kolmelta. Valot menevät päälle kolmelta. Kukaan ei halua lopettaa jammailua ja lähteä kotiin, vaikka ympärillä meno alkaa muistuttaa kohta lähinnä kälyistä yläasteen diskoa. Kaikki tietävät lopun olevan väistämättä edessä, pian. Realismileikin aika ei ole kuitenkaan nyt.

Loppuun saakka tukisukkaiset flamingot, univelkaiset, nääntyneet, rokkia vihaavat ja muut tuskissaan kärsivät otetaan korrektisti huomioon pomppuringissä. Lämpötila vastaa kehnoa saunaa. Ruokalistoilla viuhdotaan epätoivoisesti lisähappea. Ei pysty, mutta ihan vähän vaan.

Merirosvoasuihin pukeutunut henkilökunta ymmärtää toki lähdön vaikeuden, mutta ei voi asialle mitään: puoli neljältä on aika sammuttaa musiikki, sen jälkeen kun sitä on huutoäänestyksellä päätetty jatkaa useaan otteeseen. Neljän jälkeen on aika vinkata jengi pihalle.

Poislähtiessä narikassa tarjoillaan karkkia.

Ovien suljettuakin tekisi mieli kääntyä ja mennä takaisin, mutta hei, tämä ei ole mikään lahen seurahuoneen takahuone. Samanaikaisesti hyydyttää niin kovin, että oikeastaan edessä oleva kotiinlähtö ja nukkuminen ei tunnu yhtään pöllömmältä ajatukselta.

Ja koska kotiin on mentävä, on se tehtävä mahdollisimman mukavalla tavalla ja ajan kanssa. Lörpöttelyä, naureskelua, taivaisiin tuijottelua, hyvää seuraa, suunnitelmia huomiselle.

Kotimatkalla hymyilyttää, mutta tissuetakin on taskussa.

Crushtrauma

Tarkoituksena oli saattaa kevään opinnot loppuun, kirjoittaa lopputyö valmiiksi - olihan deadlinepäivä - ja mennä tekemään kolmen tunnin koe. Kokeen jälkeen oikeutetusti ulkoilemaan, Päivin viimeinen ilta kaupungissa ja kaikkea. Reppuun oli pakattu korkkarit ja mekko ja maskara.

Liikennevaloissa matkalla koululle päätin jättää vasemman jalkani auton renkaan alle. Hirveän näppärä juttu! Autoilija ei tietenkään pysähtynyt, hollantilaista ystävällisyyttä olla sotkeutumatta muiden asioihin, you know. Takana tulleet pyöräilijät onneksi jeesasivat hinaajan lailla huutanutta heliä.

Ensiapuklinikalla totesivat jalan olevan murtumaton, mutta tarvitsevan lepoa ja lääkettä. Lääkäri kirjoittamasta dutchinkielisestä selostuksesta ymmärsin ainoastaan sanan "crushtrauma". Viitannee sillä jalkaani, joka on liila-musta ja turpeahko.

Tällä mennään siis. Ei pelkoa, että tarvitsisi hetkeen laittaa korkkareita jalkaan. Tai että kouluhommat olisivat onnellisesti ohitse.

Flamingo on hieno eläin, mutta minä toivon syntymäpäivälahjaksi täyskaskoa.

Siinä iässä

Valtava Panama-obsessio päällä. Ollut jo pidemmän aikaa. Panamapanamapanama. Tehnyt monasti mieli irrottaa kanaalivene köysistä ja suunnata Panamaan.

Panama kuulostaa siltä, että sinne on mentävä, ovathan Pikku Tiikeri ja Pikku Karhukin siellä käyneet. Panamassa on kanava. Ja hattuja. Panamassa on myös se hyvä puoli, että sen naapurimaa on Costa Rica, ja Costa Ricassa on monta hyvää puolta ja ihmistä. Kaiken lisäksi osaan pian puhua panamaa.

Ehkä Panamaan voisi liftata? Tai ajaa peräkärryllä? Snorklata?

Yöllinen mascarponekakku ja italialais-espanjalainen seura pyörryttävät.