Together forever

Huomasin Sulon kriittisen tilan vasta aamulla kiirehtiessäni Rotterdamin-junaan.

Heikosta hapesta huolimatta päätin ottaa Sulon mukaani asemalle. Levätköön siellä rauhassa tuhansien muiden kohtalotoverien kanssa. Ei kai nyt tuossa kunnossa yksin kadullekaan voi jättää. Mitä naapuritkin siitä?

Sulon heikko tila tuli kaikille suurena yllätyksenä. Vielä sunnuntaina kirmasimme hyvävointisina kymmeniä kilometrejä Amsterdamin "metsässä", massiivipuistossa, jossa paidaton mutta mahakas setä soitti puista poikkihuilua aina kun ei seisonut päällään.

Toki Sulo oli oireillut jo aikaisemmin keväällä. "Luonnollista kulumista", olin tuumannut ruostunutta lokasuojaa irrottaessani. Jälkeenpäin ajatellen olisin kyllä voinut suhtautua tapahtuneeseen astetta vakavamminkin.

Erityisen pahalta Sulon heikko vointi tuntuu nyt, kun tiedän minun ja Sulon teiden erkanevan maanantaina. Jäähyväiset olisivat liian raastavat, joten olen ajatellut kantaa Sulon aamulla tämän vielä nukkuessa kadulta kellarikomeroon odottamaan seuraavaa prinsessaa.

Äsken kävin kadulla rankkasateessa jututtamassa Suloa. Olosuhteisiin nähden hän voi hyvin, tiedostaa kuitenkin tilanteen vakavuuden. Sisukas hollantilainen.

Nyt voimme vain odottaa tilanteen kehittymistä.

Tapahtui mitä hyvänsä, olen päättänyt lausua ensi viikolla liettualaisella hiekkarannalla runon yhteisen taipaleemme kunniaksi.